SEKALAISTA

                                                                          
                                                                               Suojarannan Ringa Kuva J. Hiltunen

 NÄIN EI KUITENKAAN PITÄNYT KÄYDÄ

Elettiin -90 luvun alkupuolta ja loppusyksyä. Hirvenmetsästys oli edennyt siihen vaiheeseen, että yhden aikuisen hirven kaatolupa oli seurueellamme vielä käyttämättä.
Alueella missä metsästimme oli myös useita muita hirviporukoita, joten paineet alueella olivat melkoisen kovat ja hirvet luonnollisesti siten levottomia, Kun yksi porukka lähti, niin toinen tuli,
eivätkä hirvet päässeet rauhoittumaan oikeastaan ollenkaan missään vaiheessa.  Hyvin tiedämme, etteivät hirvet silloin myöskään kovin hyvin kestä koiran haukussa. Vasaporukat pysyivät paremminkin, mutta kun vasan lupaa ei ollut käytettävissä ja siihen aikaan ei vielä saanut ampua aikuisen luvalla kahta vasaa, kuten nykyään saa tehdä.
Samalla alueella metsästävällä seurueella oli puolestaan vasa saamatta ja koska olimme usein lähimaastoissa, niin sovittiinpa eräänä aamuna, että otetaan yhteispyynti,
nimittäin jos koiranhaukussa olisi jompikumpi, vasa taikka raavas hirvi, niin ainakin voitaisiin ampua jommallekummalle seurueelle puuttuva eläin.

 Oli sumuinen aamu ja näkyväisyys todella huono, kun virittelimme pyyntiä. Passiketju vedettiin mukana olevista miehistä ja minä läksin Petruksen alias ” Miskan" kanssa metsään.
Ei aikaakaan kun haukku alkaa melkoisen etäältä ja lähden suunnistamaan haukkua kohti. Ajattelin mennessäni että onpa todella hieno hirvenpyynti ilma.
Tosin lähelle haukkua olisi päästävä huonon näkyväisyyden johdosta. Etenin varovasti haukulle ja ääriviivoista voin päätellä, että kyseessä oli emä ja vasa.
Uroshirveä ei näyttänyt olevan porukassa, joten pyynti menisi vasan pyynniksi eli toiselle porukalle. Lähestyin edelleen hirviä, joita koira paukutti tosi innokkaasti.
Oli ilmeisesti tietoinen jo minun läsnäolosta, koska haukku tuntui kiihtyvän todella nopeaksi. Miskan äänenanto oli muutenkin nopeaa ja kuuluvaa,
mutta tieto isännän läsnäolosta sai haukun rytmin entistä tiheämmäksi.

 Juuri kun olin päässyt mielestäni hyvään ampumapaikkaan odottelemaan, että koira houkuttelisi hirvet näkyville, kuten se hyvin usein teki, niin hirvet ilmeisesti kuitenkin saivat minusta vainun
ja kaikkosivat. Miska innokkaasti perään ja ei aikaakaan kun haukku alkoi uudelleen. Juuri ja juuri ääni kuului. Tutkaa ei ollut siihen aikaan mistä koiran kaulaan laittaa,
joten haukun kuuluvuus oli tosi tärkeä lumettomana aikana. Ja kuuluihan se useamman kilometrin päästä ison koiran jyhkeä haukku. Lunta oli nyt kuitenkin, että pystyi seuraamaan.
Emän ja vasan jäljet. Lähdin uudelleen haukkua kohti ja päätin olla lähestymisessä entistä varovaisempi. Nyt emä tietäisi ihmisen olevan jäljillä ja se vahtisi tulosuuntaani.
Pääsin kuitenkin hiivittyä haukulle ja nyt olisin tarkkana. Sivuttaisia liikkeitä olisi vältettävä, koska hirvi huomaa ne herkemmin kuin suoraan kohtisuoraan etenemisen.
Lopulta vasa irtaantui emän kyljestä hyökäten koiraa kohti. Sain vasan sihtiin ja painoin liipaisinta.
Vasa pyörähti takaisin emän turviin, enkä voinut ampua uudelleen ja samassa ne ryntäsivätkin pakoon koira kintereillään. Sumu nielaisi ne.
Kirosin pahanpäiväisesti, kun näin maassa verta, eikä haukku alkanut heti kohta vasan kaatumisen merkiksi. Lyhyt haukkusarja kuului jo aika etäällä minusta,
mutta pysäytys yritys ei ilmeisesti onnistunut. Lähdin kiireesti etenemään suuntaan josta haukun pätkä kuului. Etenin puolijuoksua.
Tiesin, ettei koira löysäisi haavoittunutta hirveä, mutta mistä tietäisin kuinka hyvässä kunnossa vasa olisi ja kuinka nopeasti ja kauas ne etenisivät. Jatkoin vain eteenpäin, välillä kuunnellen.
Lopulta korviin kantautui koiran haukku. Kyllä se oli Miska. Jatkoin matkaa haukun suuntaan ja jälleen kerran lähestyin haukkua. Miskan mustavalkoinen olemus erottui himmeästi sumun seasta. Valkoinen hännänpää vain vilahteli. Aikani odoteltua tilaisuutta sain vasan kiikariin ja painoin liipaisinta. Mitään ei tapahtunut. Painoin toisen kerran.
Vieläkään eläin ei kaatunut, vaikka laukausten olisi kyllä pitänyt osua. Mieleeni hiipi kauhea ajatus, että vika olisi pyssyssä taikka kiikarissa, joka olisi voinut kolahtaa.
Hirvet jatkoivat matkaa ja koira perään. Nyt ei menty enää äänen kuulumattomiin, kun koira sai hirvet pysähtymään.
Koiran äänestä kuulin että siihen oli tullut kovasti aggressiivisuutta lisää, joten ei se ainakaan päästäisi enää hirviä pakoon, mutta jos pyssy….?
Lähestyin taas hirviä ajatusten laukatessa mielessä, että mikä olisi vikana. Ainoa keino oli kuitenkin ampua, vaikka kiikarissa tai pyssyssä olisikin vikaa
Oli myös mahdollista että vasa oli niin sanotusti rautiutunut, jolloin se pysyisi tolpillaan niin kauan kuin verenhukka sen kaataisi, ellen saisi kuolettavaa osumaa siihen.
Ammuin ja kirosin ääneen kun näin vasan jatkavan matkaa.

Silloin näin jotain uskomatonta. Miska kiihdytti vauhtia pysyen koko ajan vasan rinnalla.
Näin sen kyyristyvän hieman ja sitten tuli valtava loikka vasaa päin koko runsaan neljänkymmenen kilon painolla. Vasa menetti tasapainonsa ja kaatui koira päällään.
Juoksin kiireesti paikalle, komentaen koiraa pois vasan kimpusta joka potkiusi koiran alla, että voisin ampua, jos vasa vielä kerran yrittäisi pakoon.
Ei se kuitenkaan enää päässyt jaloilleen koiran alta. Eikä Miska varmasti olisi sitä enää päästänytkään, sen näki ilmeestä, että nyt tämä homma saa riittää.
Koskaan ennen, eikä jälkeen se ei toiminut tuolla tavalla. Sain koiran sen verran syrjään., että saatoin ampua lopetuslaukauksen.

 Istahdin mättäälle ja pistin tupakaksi. Hermosavut oli saatava ennen mitään muuta. Näin vieläkin mielessäni miten koira oli sumun seassa loikannut vasan niskaan ja kaatanut sen.
Se oli ollut jotenkin aavemaista Olisiko vasa karannut vielä ilman koiran hyökkäystä. Varmasti Miska ajatteli että nyt on jotakin vialla, kun elukka ei kaadu ja päätti toimia itse.
Olihan sille ammuttu haukkuun useita kymmeniä hirviä. Savukkeen poltettuani otin vasalta suolet pois ja kokeilin saanko "lälläri" puhelimella yhteyttä muuhun porukkaan.
Ei ollut silloin kännyköitä käytössä, kuten nykyään. Toisen porukan johtajaan sain yhteyden. Kerroin vasan olevan nurin, mutta en tiennyt mihin olin sumussa edennyt.
Kysyin miltä alueelta laukaukset olivat kuuluneet? Kaikki oli kuulemma reilassa ja hän tulisi laukausten suuntaan.
Jäimme Miskan kanssa odottelemaan ja välillä jouduin ampumaan vielä merkkilaukauksen, mutta lopulta kaveri sattui jäljillemme ja saapui aika pitkän ajan kuluttua paikalle.
Ehdin jo ihmetellä miten se niin kauan kestää. Sumukin oli pikku hiljaa alkanut hälvetä. No, nyt kaikki olisi hyvin, kunhan saataisiin vielä vasa tien varteen.
Mutta vanha sanonta " älä nuolaise ennen kuin tipahtaa" näytti ikävä kyllä taas huonot puolensa.
Olimme siinä tutkineet ympäristöä parhaan veto suunnan varmistamiseksi vetoporukkaa odotellessa paikalle, kun muutama kauhea asia alkoi hiipimään mieleeni………
MISSÄ OLIMME?

 Olimmeko edes omalla puolella? Sumu hälveni kokonaan ja kävelin jonkin matkaa takaisin päin, kun saavuin jollekin linjalle. Samassa tajusin, etteihän vaan kyseessä olisi lääninraja.
Mutta kirkkaassa ilmassa raja näkyi sen verran, ettei siitä voinut enää erehtyä. Mikään muu raja se ei voinut olla kuin kunnan- ja samalla lääninraja. Sekin vielä.
Olin lopettanut hirven väärälle alueelle ja vielä eri kunnan puolelle. Tilanne oli ollut niin kuuma, että en ollut kiinnittänyt rajaan mitään huomiota.
Tässä vaiheessa tietenkin joku miettii, että miksei vetäisseet omalle puolelle. No, niin ei kuitenkaan tehty vaan jatkettiin hommia ja vetomiesten saavuttua vedettiin vasa tienvarteen.
Puistatti ajatus, että olisin koettanut ampua emänkin, joka olisi ollut vielä ammuttavissa vasan lopetuksen jälkeen.
Ajelimme kotiin ja ennen kuin aloimme nylkeä vasaa soitin sen alueen hirviporukalle, joka metsästi kyseisellä alueella. Heillä oli vasa saamatta ja he ottaisivat erittäin mielellään vasan itselleen.
Soitin oman kunnan nimismiehelle asian tiedoksi. Nimismies hyväksyi asian, mutta käski vielä soittaa naapurikunnan poliisilaitokselle. Tein työtä käskettyä.
Naapurikunnan poliisit kyselivät tapahtumien kulusta ja siitä olinko ampunut hirveä heidän kunnan puolella.
Sanoin ampuneeni lopetuslaukauksen siellä, mutta haavoittaminen oli tapahtunut reilusti oman kunnan puolella. Jos olisin kieltänyt ampuneeni yhtään laukausta väärällä puolella,
niin poliisit olisivat kuulemma tulleet tarkistamaan paikan, mutta koska olin myöntänyt ampuneeni, niin ei ollut tarvetta tarkistaa ja pakkohan kärsivä eläin oli ollut lopettaa.
Poliisit eivät kuitenkaan antaneet vielä lupaa luovuttaa vasaa toiselle porukalle eli jäimme odottelemaan.
Ei aikaakaan kun naapurikunnan nimismieheltä tuli tiukka nootti, että vasa pitää toimittaa viipymättä heidän poliisilaitokselleen meidän kustannuksella ja meidän tulee vielä nylkeä vasa.
Se olisi valtion omaisuutta. No, mikäs siinä auttoi. Lakihan on laki ja ennen kaikkea miten se luetaan. Veimme vasan ja jäimme odottelemaan sakkoja. Niitähän siitä kuitenkin tulisi.
Kului aikaa ja sakkolappu saapui, mutta yllätys oli melkoinen että mukana oli maksettavana korvaus valtiolle. Sama summa minkä poliisit olivat huutokaupassa saaneet lihoista.
Tartuin välittömästi puhelimeen, että tällaisia maksuja ei kyllä maksella.

Soittelin useampia puheluita pääkallopaikoille ja lopputulos oli että maksulappu tulisi toimittaa viipymättä takaisin poliisille, koska heillä oli jo rahat mitä he olivat lihojen huutokaupasta saaneet.
Koska huutokaupassa lihoista saatu rahasumma jäi nippanappa alle kolmentuhannen, niin kyseessä oli rikkomus, eikä rikos. Sakon maksoimme porukalla.
Soitettuani Oulujoen tuomiokuntaan paperit olivat juuri tuomarilla pöydällä ja kun hän saman tien tutustui papereihin hän totesi sakon olevan aiheettoman ja esitti, että sakko puolitettaisiin.
Koska jos se olisi poistettu kokonaan, niin nimismies sakon määrääjänä halutessaan olisi vienyt asian käräjille.
Suostuin totta kai ehdotukseen ja myöhemmin tilille tuli hyvityksenä puolet maksetusta sakon määrästä.

Eli sellainen oli se vasanpyynti.
Nykyäänhän laki on muuttunut hyvään suuntaan, että tällaisessa tapauksessa eläin kuuluu automaattisesti sen alueen luvansaajille kenellä on sellainen lupa käyttämättä,
taikka sitten ampuja saa pitää, jos hänellä on oikeuttava pyyntilupa eikä hirveä ole metsästetty luvattomalla alueella, vaan se on haavakkona mennyt vieraalle alueelle.
Siihen aikaan käytäntö oli hyvinkin poliisipiiri kohtainen.

 Pyynti jatkui. Meillä oli edelleen se aikuinen hirvi saamatta.
Lopulta sekin saatiin ja koska toisen porukan vasanlupa oli mennyt siinä valtion hirvessä, niin pistettiin se meidän aikuinen hirvi kahtia

Tapahtuma opetti sen, että tämän jälkeen ei ole porukan pyyntejä harrastettu, enkä ole liioin lähtenyt talkoopyynteihin koirien kanssa kyselyistä huolimatta, vaikka kaadot olisivat olleetkin tärkeitä koirille pienistä omista pyyntiluvistamme johtuen.  Miska vaan kävi yksin lainassa senkin jälkeen usein ja taisipa löytää vielä monet haavakotkin niillä reissuillaan.

Jouko

VESILLE ”VENHON” MIELI    ( Zsaikan muistolle)

Miten otsikko liittyy hirvenpyyntiin? Ei ehkä paljon, mutta sepä selviää seuraavasta tarinasta. Hirvenmetsästys syksyn -03 aloitukseen lauantaina saatiin heti komea hyvälihainen uros nurin. Sunnuntaille ei sitten otettukaan mitään paineita kun oli suhteellisen lämpöiset ilmat ja ruho jo roikkumassa. Sovittiin lihan jako päivä myöhemmin viikolle, ettei vaan lihat märkäne. Maanantaille oli aamuaikaiselle tiedossa reissu Puolangalle, josta kotiuduttiin puolen päivän jälkeen. Oli tosi hyvä linnunpyynti ilma, joten nopeasti vaan vaatteen vaihtoon, koirat ja pyssyt autoon ja menoksi. Matkaa valtion omistamalle pyyntialueellemme oli kymmenkunta kilometriä, joten oli jo kiire saada koirat ulos ja metsään. Tarkoitus oli että Irma lähtee koluamaan tien toista puolta ja minä toista, jos vaikka hirviin tai karhuun törmäämme. Hetken päästä kuitenkin alkaa muutaman sadan metrin päästä kuulumaan pystykorvan naputusta, joten viheltelemme koirat takaisin autolle ja päätämme siirtyä eteenpäin. Jätän Irman kyydistä jonkin matkan päässä lintuja katselemaan ja jatkan molempien koirien kanssa eteenpäin. Tämä siis meidän normaalia kaikenriistan pyyntiä jotka ei häiritse toisiaan. Monta kertaa on ajokoirakin mukana. Tällä kertaa mukana kuitenkin Zsaika varmana ”luottopakkina” ja Naska sillä opissa. Zsaikan kanssa on oppinut tietämään että jotain riistaa varmasti löytyy.

Pukkaan koirat irti ja lähdemme kävelemään. Koirat katoavat. Kävelen hiljokseen tien myötäisesti. Ei kuulu Irmalta päinkään ammuntaa. Sitten Naska haukkuu kauempana. Ihmettelen miksei Zsaika yhdy haukkuun, kun yllättäen se alkaakin haukun eri suunnalla. Äänestä kuulen heti että haukussa on isompi eläin. Lähden kyhnäilemään Zsaikan haukkua kohti. Välillä kuuluu melkoista hirven mölinää. Päästyäni lähemmäs kuulen, kuinka uros karsii sarvillaan puista oksia ja pitää koiralle jos jonkinmoista ääntä ja ryskettä. Koira käväisee luonani kun tulee tietoiseksi läsnäolostani. Näytän sille kädellä että sinne vaan sekaan. Zsaika palaa hirville. Arvelen ettei ihan mitätön konttura olekaan haukussa. Melkoisen tovin kuluttua hirvet lähtevät liikkeelle ja siirtyvät joitakin satoja metrejä, kun koira ottaa ne uudelleen seisontahaukkuun. Jatkan etenemistä. Maasto on todella hankalaa ampumista ajatellen. Lopulta joudun harvan puuston reunaan jonka toisella puolen hirvet ovat vitseikossa. Näen n. 15 cm. vahvuisen harvaoksaisen männyn känkkyrän  kauempana ja pikku hiljaa hivuttaudun välillä ryömien sitä kohden vältellen äkkinäisiä ja sivuttaisia liikkeitä. Pääsen männyn juureen ja varovasti nousen istualleen. Kyhjötän siinä muka kapean puun takana piilossa ja asento on mahdollisimman hankala puoli istuvassa asennossa. Odotan ja odotan ase polvella valmiina. Uros ja ykkösvasallinen naaras hahmoista päättelen. Zsaika jatkaa haukkumista. Naska ei puhu mitään vaan kiertelee ympärillä. Lopulta vasa työntyy näkyviin ja painan liipaisinta. Ei mitään. Heti kohta vasan pää tulee näkyviin ja ammun siihen uudelleen. Vasa putoaa niille sijoilleen.  Lopetuslaukausta ei tarvita. Ensimmäinenkin laukaus olisi ollut kuolettava huomaan tutkittuani vasan. Koirat aloittavat karvaamiseen. Soitan Irmalle tilanteen kertoen että suolistan vasan joten hän voi jatkaa omaa pyyntiään. Irma kuitenkin ilmoitti kävelevänsä suoraan meidän luo kun oli jo tullut tielle haukun kuultuaan. Suolistan vasan ja komennan koirat mukaani kun lähdemme tietä kohti.

Tielle tultuamme Irmakin on jo tulossa ja on viheltänyt koirat luokseen. Samassa huomaan maassa hieman verta mistä hirvet ilmeisesti olivat paenneet tien yli. Tajunnassa käy että naaras oli hieman laskenut peräpäätään paetessaan ampuessani vasaa toistamiseen. Kutsun koiria. Näytän Zsaikalle jäljet ja näytän kädellä että mene. Koira tajuaa välittömästi ja molemmat koirat painuvat viivana metsään. Ja kuinka ollakaan noin puolen kilometrin päässä alkaa haukku. Naskakin vetelee nyt täyttä päätä eli oppi taisi mennä perille. Homma alkaa alusta uudestaan. Tosin nyt etenen reippaammin päästäkseni mahdollisimman nopeasti haukulle. Saadessani hirvet näkösälle teen päätöksen nopeasti. Ampuisin naaraan tiellä näkemäni vähäisen veren perusteella. Ei kannata ottaa riskiä että se olisi raanassa ja menisi menojaan ja kuolisi vielä jonnekin. Annan Remingtonin puhua kerran. Toisen kerran. Näen naaraan takapään putoavan alas. Koirat haukkuvat sitä kiivaasti.  Syrjä silmällä huomaan että suuri sarvinen uros lähtee tulemaan vauhdilla minua kohti.” Klick” sanoo ase. Panosta piippuun. Näen että naaras on vielä puolittain ylhäällä. Ammun sitä kiireesti jolloin se putoaa. Uusi lataus ja seuraava laukaus kohti tulevaan vihaiseen urokseen joka jatkaa kuitenkin matkaa painellen hipoen ohi kuin höyryveturi. Lähden uroksen perään ja koirat jäävät emän kimppuun. Näenkin pian uroksen seisovan suolla. Ammun, mutta hirvi jatkaa edelleen matkaa. Koirat ovat ammunnan kuultuaan kuitenkin jättäneet naaraan ja vilahtavat ohitseni uroksen perään ja ei kauaakaan kun tavoittavat sen ja haukku alkaa. Jälleen lähden etenemään haukkua kohden ja lopulta näen hirven seisovan siten että etupää on kuusten suojassa ja loput hirvestä näkösillä. Annan kiväärin puhua vielä kerran ja hirvi kaatuu niille sijoilleen.

No niin, nyt minulla oli kolme hirveä nurin noin kilometrin välein ympäri metsiä ja vasan olin alun perin tarkoittanut ampua. Kaksi hirveä vielä suolistamatta ja hämärä painaa päälle. Parin miehen veto apukin kymmenien kilometrien päässä.  Zsaika tulee luokseni muikean näköisenä häntää heilutellen kuin virnuillen että ”meiltähän tämä käy”. Haukkua tuli runsaat kolme tuntia. Soitan Irmalle ja kerron että meidän hirviporukan luvat on nyt sitten loppu tältä syksyltä ja nyt pitää vaan vielä saada hirvet pois metsästä ennen kuin tulee säkkipimeää.

Laurin ja Teuvon saan kiinni. Onkinhan meitä jo sitten, kun Teuvon on puhe tuoda tullessaan vielä vetovehjettä vedon helpottamiseksi. Suolistan uroksen ja soitan Irmalle, että ammuppas kerran, että saan vähän suuntaa paikkaan missä naaraan roppi on. Löytyihän sekin, suolistan, tupakoin ja komennan koirat mukaan ja lähdemme tielle, jonne vetomiehet vehkeineen pian saapuukin. Vasa tulee nätisti tielle, nostetaan kyytiin ja naarasta hakemaan toiselta suunnalta. On jo tultu siihen tulokseen, että uros joudutaan jättämään yön yli metsään. Olin nostellut puihin sammaltuppoja merkiksi, että löytäisimme sen. Haalaamme naaraan kyytiin ja lähdemme hikoilemaan. Vähän matkaa vedettyämme tulemme parin metrin levyiselle ojalle ja aattelemme että on helpompi vetää hirveä pulkassa vettä pitkin Kävelen keskellä todella mutkittelevaa ojaa ja vedän hirveä edestä toisten vetäessä sivuilta. Oltiin vedetty pian parikymmentä minuuttia, kun huomaan jotain ylempänä. Tokaisen, että ” Katsokaapa mikä tuolla”. ” Rapamaha per…le” kuuluu kuin yhdestä suusta. Olimme vetäneet liki puoli tuntia ja olimme edelleen melkein samalla paikalla kuin lähtiessä ojan mutkittelusta johtuen. Hammasta purren jatkoimme matkaa ja lopulta naarashirvikin oli köyteltynä peräkärrylle vasan viereen ja eikun ajelemaan nylkyhommiin.  Nyljettäessä näimme, että emän ronkolla, mihin luoti oli hipaissut oli vain pieni verinen naarmu, joka ei olisi mitenkään vaikuttanut hirven elämään. Mutta eihän sitä voinut tietää.

Seuraavana aamuna lähdimme valoisan tullen hakemaan urosta, joka piti paloitella metsään ja hakea kolmessa eri kuormassa. Alkoi kolmen miehen vetoporukka olla melkoisen naattina. Teuvo vielä mainitsi kuumeessa olleensa hiljattain joten hikeä pukkasi kovasti. Kun viimeinen kuorma oli saatu vedettyä autolle ja tulisteltiin siinä, niin Lauri siihen tuumaamaan, että ”Kyllä pitäisi pojille Nobelin palkintoa esittää, kun olivat niin mainion ” venhon” tehneet hirven vetoa varten”. Hyvin kuulemma ui!

Pojat olivat todellakin suuresta muovisesta rumpuputkesta muutama päivä aiemmin nuotiolla lämmittämällä taivutelleet hirven veto pulkan, mutta koska emme oikein tienneet miksi sitä sanoisimme, niin olimme päättäneet odottaa, että kyllä käytäntö ja jokin lohkaisu totutusti vehkeelle nimen antaa. Niin nytkin eli ” Venhohan ” siitä vetovehkeestä tuli ja neitsytmatkakin tuli tehtyä lopulta kunnialla. Tosin meriliikenteen termejä käyttäen solmuja oli alkumatkasta aivan liikaa. Nyt se taas odottelee hirvenpyyntiä ja ” vesille on jo kovasti venhon mieli”.

Jouko

NATALJA JA METSO

Olimme Sivakkavaaran tien varressa hirvenpyynnissä syksyllä 2011. Passit jäivät värkkäilemään tien varteen. Itse ajoin jonkin matkaa eteenpäin. Avasin UP.n tutkaohjelman ja päästin Nataljan autosta, kun olin tarkistanut että yhteydet pelaa. Naja lähtikin tapansa mukaan reippaasti hakulenkille. Seurailin koiraa tutkasta ja ei mennyt kauaakaan kun haukku alkoi. Lähdin hiljolleen kulkeutumaan haukkua kohden. Haukku kuulosti mielestäni hieman oudolta. Välillä kiihkeitä haukkusarjoja ja sitten taas taukoja. Gepsistä näin että puuhun koira ei ainakaan haukkunut, koska haukku siirtyi hiljalleen ja välillä oltiin paikallaan. Liki samoilla seuduin Najalla oli ollut ilves haukku edellisenä syksynä. Lähdin hiippailemaan haukulle joka edelleen siirtyi hiljalleen passeja kohden. Hämmästykseni oli kova kun sain ensin Najan näkyviin ja siinä tiirailin haukun kohdetta, niin näin kuinka vanha ukkometso käveli maassa yrittäen aina välillä nokkaista koiraa kun se tuli haukkumaan liian lähelle. Seurasin aikani touhua kunnes kävelin paikalle ja kun metso säikähtäneenä kompastui laitoin jalan kaulan päälle ja metso jäi siihen. Eli ei Naja ainakaan tappaja ole kun antoi metson kävellä rauhassa ja tyytyi vaan haukkumaan sitä. :)  Se olikin Nataljan ensimmäinen parinkymmenen minuutin lintuhaukku pentusyksyn muutamaa yritystä lukuun ottamatta. Soitin passimiehelle että tulee hakemaan linnun, sillä kovin olisi ollut hankala kantamus ilman reppua raahata mukana, kun jatkettiin hirven pyyntiä, joka sillä kertaa jäi kuitenkin aikomukseksi. Pois lähtiessä jonkin matkan päässä oli turisti seisoja porukka joka ilmeisesti oli metsoa raapaissut, mutta koirasta huolimatta ei olleet lintua löytäneet. Vaan näin saatiin Nataljan saalislistaan metso, joka kyllä saattaa jäädä sen viimeiseksi lintuhaukuksi. Ainakaan mitään havaittavaa lintukiinnostuksen lisääntymistä ei ollut syksyn päälle havaittavissa.

" Enpä välitä tuosta. Missähän ne hirvet"

Metsäkorven Tiitu STT:n tekemässä lehtijutussa.